keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

FI AVA Isla


Tein hirveän pitkän kertomukset siitä, miten paras Agirotu meillä oli, ja sitten blogger meni hävittämään kaiken. Eipä siinä, osaan kyllä tiivistää ihan hyvin, mutta myöhässähän tämä tiivistys nyt tulee.

Reissun negatiivisia puolia olivat muun muassa ruma t-paitarusketukseni, joka ei tasoitu varmaan noin sataan vuoteen, sekä hirvittävän kipeät jalat. Jalkani olivat myös ihan täynnä mustelmia, ei kiva.

Sen sijaan positiivista oli noin kaikki loppu. Erityisesti se kaikkein odottamattomin juttu: 95 koirakon joukosta juuri me, minä ja Isla, saatiin agilityserti, viimeinen ja valioiva sellainen. Edes näin tulevan äikänopen laaja sanavarasto ei taivu silloisen tunteen kuvailemiseen. Kyseistä ruusuketta oli kuitenkin metsästetty jo vuosia, ja sitten se tuli vähän yllättäen. Videoon tästä. Kerrankin oli myös sellainen fiilis, että rata sujui hyvin, joten siltä oli kyllä kiva valioitua. Ei hirveää räpiköintiä, hyvät kontaktit ja vaikeat kepitkin selätettiin. Okei, hävitin koiran kerran, mutta sitä ei lasketa.

Voisin kertoilla vaikka mitä lisää, mutta sitten menisi kyllä niin kauan, että saattaisi olla muutakin päiviteltävää. Ja tämä postaus on kuitenkin ihan vain Islan, joten jääköön nämä valiofiilistelyt tähän.

Jos jokin on ansaittu juttu, niin tämä. Hymyilyttää vielä parin viikonkin jälkeen.